Tutkimushuoneessa kuorin aamutakin harteiltani ja avasin avopaidan niskanauhat. Samalla kun kirurgi silmäili päätteeltä potilaskertomukseni läpi, hän kysyi oireista ja olkapään aikaisemmasta vammahistoriasta. Hetken tietojärjestelmässä pengottuaan kirurgi sai näytölle magneettikuvan tulokset. Hän näytti minulle viipale kerrallaan missä vika piili. Oli mielenkiintoista katsoa omasta olkapäästä vaakatasossa otettuja leikkeitä. Vaikka kuva oli kaksivärinen, eri tiheyksiset kudokset erottuivat sävyinä ja hyvin nopeasti pääsin kärryille missä kohdassa oltiin menossa. Kuva kuvalta edettiin alas päin ja näin nyt konkreettisesti kuina etu- ja takalabrum olivat irti paikoiltaan lapaluussa. Kirurgi piti vammaa normaalia vaikeampana, koska yleensä vika on joko etu- tai takaosassa mutta harvoin molemmissa. (Nii-in, sen siitä sai kun jatkoin sitkeästi harjoittelua ja pelaamista vammautuneella olkapäällä aina pienen huilin jälkeen. Uusi vaurio syntyi helpommin kun edellinen vaurio vähensi huomattavasti nivelen tukevuutta).
Kirurgi otti merkkaustussin ja ojensi sen kohti vasenta olkapäätäni. "Laitetaan vielä jälki että leikataan varmasti oikea puoli." "No sitten laitetaan se rasti tänne toiseen olkapäähän", sanoin ja tarjosin oikeata olkapäätä merkittäväksi. "No mä jo ajattelin... kun sä näytit sillä vasemmalla kädellä..." Totta, näytin kivuliaat ja sijoiltaan menoa aiheuttavat liikkeet tietenkin terveellä kädellä. Sen verran huono se toinen olkapää jo oli.
Tutkimuksen jälkeen kirurgi saattoi minut takaisin odotusaulaan. Jatkoin uutisten selailua ilman merkkiäkään esilääkkeen aiheuttamasta euforiasta. No, ehkä perhosparvi oli hävinnyt vatsan seudulta ja olin valmis ottamaan vastaan mitä tuleman piti...
Likipitäen saman tien luokseni tuli anestesialääkäri. Keskustelimme tulevasta nuktuksesta ja olin hyvin kiinnostunut anestesialääkkeistä, joilla minut nukutettaisiin.
<Varoitus! Science content>
Päiväkirurgiassa pyritään käyttämään lääkeaineita, jotka ovat riittävän tehokkaita asianomaiseen operaatioon, mutta metaboloitumiseltaan (= hajoaa elimistössä, yleensä pääosin maksassa, ei-vaikuttaviksi aineiksi) niin nopeita, että anestesiasta toipuminen tapahtuu anestesian lopettamisen jälkeen mahdollisimman pian.
Niin sanottuun kombinoituun anestesiaan kuuluu kolme osaa: Sedaatio (=varsinainen nukutus), anaelgesia (=kivun hoito) ja relaksaatio (=lihasjännityksen poistaminen)
Anestesiassani käytettäisiin propofolia unen aikaansaamiseen, remifentaniilia kivun poistamiseen ja nukutusvaihheessa kurare-tyyppistä lihasrelaksanttia, joka lamaisi lihaksistoni nukutuksen alkuvaiheessa ja mahdollistaisi hengitysputken helpomman asettamisen paikalleen.
Proporfoli annostellaan ensin isompana aloitusannoksena laskimoon, jolloin se tuo unen välittömästi (20-60 sek). Jatkossa sopivan syvää unta pidetään yllä annostelemalla propofolia jatkuvasti ruiskupumpun kautta laskimokanyyliin. Kun annostelu lopetetaan, potilas herää tavallisesti 5-10 minuutin sisällä.
Remifentaniili on opioidi, jolla on erittäin nopea ja lyhyt vaikutusaika. Lääkettä annostellaan sopivalla annosnopeudella laskimoon, niinikään ruiskupumppua käyttäen, ja kun lääkkeen annostelu lopetetaan sen vaikutus lakkaa minuuteissa. Leikkauksen yhteydessä potilaalle annetaan ennen remifentaniilin lopettamista pitempivaikutteista kipulääkettä.
Lihasrelaksantit estävät hermoimpulssin kulun lihakseen, ja käytännössä ne lamaavat kaikki poikkijuovaiset (luuranko-) lihakset, mukaan lukien hengityslihakset. Sileään, automaattisesti toimivaan lihaskudokseen eikä sydänlihaskudokseen relaksantit eivät vaikuta, joten sydän pumppaa ja esimerkiksi verisuonten sileään lihaksistoon perustuva säätelyjärjestelmä toimii. Lihasjänteyden poistaminen helpottaa kurkunpään tähystämistä. Suurissa rinta- tai vatsaontelon leikkauksissa potilas pidetään relaksoituna, jotta automaattisesti toimivat hengityslihakset eivät liikkuisi ja haittaisi leikkausta. Mikäli relaksaatiota tarvitaan vain nukutusvaiheessa, käytetään erittäin lyhytvaikutteisia relaksantteja.
</science content>
Ammatillisen taustani tultua osittain ilmi keskustelu siirtyi hyvin pian ensihoitoon ja yhteisiin tuttaviin siellä. Tuskin ehdimme asialliset asiat saamaan valmiiksi, kun hoitaja saapui luoksemme. "Sali on valmis. Eiköhän mennä".
Poikkesin vielä wc:ssä, ja kolmisin siirryimme viereiseen leikkaussaliin. Sali oli kooltaan melko pieni, mutta päiväkirurgisten operaatioiden toteutuspaikaksi varmasti riittävän tilava. Yritin silmäillä ympärilleni ja tutkiskella salissa olevia laitteita, mutta ilmeisesti esilääkityksen vaikutuksesta niistä ei enää jäänyt selvää muistikuvaa. Sen panin merkille, että anestesiaräkissä olevat valvontalaitteet ja hengityskone olivat uudempaa mallia kuin mihin itse olin aikanani tutustunut.
Luottavaisin mielin ja rentona (esilääkitys oli siis mitoitettu riittäväksi) kävin pitkälleni leikkauspöydälle. Pöydällä oli jo valmiina tyhjiöpatja, eräänlainen muovihelmillä täytetty patjamainen pussi, josta ilmaa pois imemällä saatiin muotoiltua vartalon myötäinen kaukalo. Leikkaukseni tapahtuisi kylkiasennossa, johon salin henkilökunta minut nukutuksen jäkeen mylläisi ja pönkittäisi.
Anestesialääkäri laittoi vasempaan kämmenselkääni kanyylin, ja laittoi saman tien hieman lääkettä ruiskustaan. "Oliko propoa vai..?" kysyin. Ilmeisesti oli, koska tunsin päässäni kevyen humahduksen ja ympäröivä äänimaailma ikään kuin kutistui hyvin ohueksi, sirinän sekaiseksi. Hoitaja asetti hengityskoneen maskin lähelle kasvojani, ja tunsin sieltä tulevan viileän, raikkaan hapen virtauksen, "Hengittele rauhallisesti, kohta alkaa uni tulla..." Kuinka monta kertaa olin itsekin nuo sanat lausunut potilaalle, joka hetken kuluttua nukahtaisi. Tiesin, että muutamia sekunteja myöhemmin tajuntani katoaisi, hoitaja painaisi maskin kasvoilleni ja aloittaisi hengittämään puolestani palkeella. "Hyviä unia...", kuulin vielä ja nukahdin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti