Nukkuminen on vielä hankalaa. Illalla olkapää oli ilmeisesti paljosta kirjoittamisesta ärtynyt, ja tunnin odottelun jälkeen jouduin hakemaan särkylääkkeen. Yö meni "oikeaa" asentoa etsiessä. Selällään maatessa olkapää tuntuu putoavan liian taakse ja kipuilee. Pidän vieressäni matalaa tyynyä, jonka reunaa laitan olkapään taakse siten, että se nousee 2-3 senttiä alustasta. Tämä on yksi siedettävä nukkuma-asento, mutta siinä ei viihdy tietenkään koko yötä.
Toinen, melko kivuton asento on vasemmalla kyljellä siten, että oikea käsi lepää kyljen päällä. Tällöin käsi Luonnollisempaa olisi olla enemmän vatsallaan, mutta silloin olkapää ja hartia painuu kivuliaasti taaksepäin. Kolmas asento on näiden kahden edellisen väliltä. Jokainen asennonvaihdos vaatii heräämisen, lisäksi yötä päivää käytettävä katosidos kiristää asentoa vaihtaessa, joten aamulla ei koe itseään kovinkaan levänneeksi.
Päivät sujuvat jo huomattavasti mukavammin kunhan muistaa olla käyttämättä kättä vääriin suorituksiin. Olen löytänyt mukavan työskentelyasennon, jossa voin kirjoittaa läppärillä ja käyttää hiirtä. Parhaan asennon saa nojatuolissa, läppäri sylissä mahdollisimman ylhäällä siten, että oikeaa kättä ei tarvistse "kurottaa" näppäimistölle tuntuu kaikkein parhaalle.
Pöydän ääressä työskentelyä voi tehdä ehkä tunnin, pari, mutta siinä oikeaa kättä joutuu loitontamaan vartalosta jo niin paljon, että olkapää kipuilee loppupäivän. Niinpä olen rajoittanut pöytätyöt minimiin ja koetan tehdä mahdollisimman paljon asioita nojatuolissa.
17.3.2011
15.3.2011
Kävin töissä
Lääkärin kirjoittamma todistus toteaa minut työkyvyttömäksi 5.4. saakka. Olen kuitenkin joutunut poikkeamaan työpaikalla muutamana päivänä hoitamassa joitakin välttämättömiä asioita, kuten toimittamassa määräaikaan mennessä pyydettyjä tilastoja, tarkastamassa laskuja ja vastaamassa posteihin. On tietenkin ollut myös henkisen puolen kannalta tärkeää, että on ollut joitakin tunteja pois kotinurkista tekemässä jotain mielekästä ja tapaamassa muita ihmisiä.
Työvaatetukseksi olen joutunut valitsemaan tavanomaisen kauluspaidan ja suorien housujen sijaan huomattavasti rennompaa vaatetusta. Silitettävien vaatteiden kunnossapito on melko mahdotonta, ja paidan napitaaminen vasemmalla kädellä on kovin aikaavievää puuhaa. Lisäksi housujen pukeminen, hakasten tai napin kiinnittäminen ja vyön kiristäminen ovat myös melko mielenkiintoista puuhaa yhdellä kädellä (kokeilkaapa joskus itse). Niinpä esiinnyn työpaikalla verkkareissa, löysässä t-paidassa, fleece-puserossa ja lenkkareissa jotka saa jalkaan nauhoja sitomatta.
Työmatkat ovat sujuneet ihan mallikkaasti omalla autolla, vasemmalla kädellä vaihteita vaihtaen. Olen jo oppinut senkin, että matkustajan penkille ei kannata heittää mitään, mitä katsoo matkan aikana tarvitsevansa (aurinkolasit, kännykkä, purukumit). On täysin mahdotonta ylettyä vasemmalla kädellä keskikonsolin yli edes liikennevaloissa. Onneksi autossa on kiinteä bt-hands free, joka mahdollistaa puhelimen käytön ratissa olevista painikkeista.
Työtehtävien hoitaminen on tietenkin hieman normaalia hitaampaa ja työläämpää. Puhelimessa keskustelu onnistuu hyvin hf-kuulokkeella tai nappikuulokkeilla, ja muistiinpanoja pystyy tekemään samanaikaisesti Windowsin notepadiin vasemmalla kädellä. Kuitenkin tietokoneen käyttäminen vaatii myös oikeaa kättä hiirelle kun käsillä on monimutkaisempia tehtäviä. Myös pitemmät tekstit on pitänyt kirjoittaa kahta kättä käytteäen. Etenkin hiiren käyttäminen tuntuu rasittavan olkapäätä. Hiireen tarttuessa olen koettanut siirtyä tietokoneesta sivuun ja istua mahdollsimman lähellä pöytää, jotta välttyisin kiertämästä olkavartta ulospäin. Asento muuttuu kuitenkin tunnissa parissa kivuliaaksi, joten tietokoneen käytön osalta se alkaa olla työpäivän maksimipituus.
Kotioloissa on helpompaa pitää läppäriä sylissä ja kirjoittaa kädet suhteellisen neutraalissa asennossa. Tässäkin pitkät kirjoitussessiot tuntuvat leikatussa olkapäässä ja hartiassa, joten pidän usein taukoja ja vaihdan välillä koneen paikkaa sylissä ylemmäs tai alemmas.
Työvaatetukseksi olen joutunut valitsemaan tavanomaisen kauluspaidan ja suorien housujen sijaan huomattavasti rennompaa vaatetusta. Silitettävien vaatteiden kunnossapito on melko mahdotonta, ja paidan napitaaminen vasemmalla kädellä on kovin aikaavievää puuhaa. Lisäksi housujen pukeminen, hakasten tai napin kiinnittäminen ja vyön kiristäminen ovat myös melko mielenkiintoista puuhaa yhdellä kädellä (kokeilkaapa joskus itse). Niinpä esiinnyn työpaikalla verkkareissa, löysässä t-paidassa, fleece-puserossa ja lenkkareissa jotka saa jalkaan nauhoja sitomatta.
Työmatkat ovat sujuneet ihan mallikkaasti omalla autolla, vasemmalla kädellä vaihteita vaihtaen. Olen jo oppinut senkin, että matkustajan penkille ei kannata heittää mitään, mitä katsoo matkan aikana tarvitsevansa (aurinkolasit, kännykkä, purukumit). On täysin mahdotonta ylettyä vasemmalla kädellä keskikonsolin yli edes liikennevaloissa. Onneksi autossa on kiinteä bt-hands free, joka mahdollistaa puhelimen käytön ratissa olevista painikkeista.
Työtehtävien hoitaminen on tietenkin hieman normaalia hitaampaa ja työläämpää. Puhelimessa keskustelu onnistuu hyvin hf-kuulokkeella tai nappikuulokkeilla, ja muistiinpanoja pystyy tekemään samanaikaisesti Windowsin notepadiin vasemmalla kädellä. Kuitenkin tietokoneen käyttäminen vaatii myös oikeaa kättä hiirelle kun käsillä on monimutkaisempia tehtäviä. Myös pitemmät tekstit on pitänyt kirjoittaa kahta kättä käytteäen. Etenkin hiiren käyttäminen tuntuu rasittavan olkapäätä. Hiireen tarttuessa olen koettanut siirtyä tietokoneesta sivuun ja istua mahdollsimman lähellä pöytää, jotta välttyisin kiertämästä olkavartta ulospäin. Asento muuttuu kuitenkin tunnissa parissa kivuliaaksi, joten tietokoneen käytön osalta se alkaa olla työpäivän maksimipituus.
Kotioloissa on helpompaa pitää läppäriä sylissä ja kirjoittaa kädet suhteellisen neutraalissa asennossa. Tässäkin pitkät kirjoitussessiot tuntuvat leikatussa olkapäässä ja hartiassa, joten pidän usein taukoja ja vaihdan välillä koneen paikkaa sylissä ylemmäs tai alemmas.
13.3.2011
Enää ei särkyjä
11. leikkauksen jälkeinen päivä; sunnuntai
Tänä viikoloppuna olen huomannut paljon hyvviä toipumiseen liittyvviä asioita. Särkylääkkeiden tarve on vähentynyt 2-3 päivässä olemattomiin. Olen edelleen ottanut tarvittaessa Buranaa, mutta Panacodia ei ole tarvinnut edes illalla. Aamuherätys ei ole enää ollut käden kivusta ja huonosta asennosta johtuvaa, vaikka edelleen on ongelmallista löytää riittävästi hyviä nukkuma-asentoja. Tervetullut uutuus asentovalikoimaan on vasen kylkiasento, jossa oikea olkavarsi jää lepäämään kyljen päälle siten että käsi lepää vuoteella tai vieressäni olevalla tyynyllä. Aikaisemmin ko. asento ei ole oikein onnistunut, koska olkapäähän tulee jonkin verran venytystä joka aiheuttaa kipua.
Haavat ovat lähes parantuneet. Ainoastaan olkapään sivulla olevat haavat hieman kirvelevät kun niillä nojaa sopimattomasti tuolin selkänojaan.
Tänä viikoloppuna olen huomannut paljon hyvviä toipumiseen liittyvviä asioita. Särkylääkkeiden tarve on vähentynyt 2-3 päivässä olemattomiin. Olen edelleen ottanut tarvittaessa Buranaa, mutta Panacodia ei ole tarvinnut edes illalla. Aamuherätys ei ole enää ollut käden kivusta ja huonosta asennosta johtuvaa, vaikka edelleen on ongelmallista löytää riittävästi hyviä nukkuma-asentoja. Tervetullut uutuus asentovalikoimaan on vasen kylkiasento, jossa oikea olkavarsi jää lepäämään kyljen päälle siten että käsi lepää vuoteella tai vieressäni olevalla tyynyllä. Aikaisemmin ko. asento ei ole oikein onnistunut, koska olkapäähän tulee jonkin verran venytystä joka aiheuttaa kipua.
 |
| Vihreät jäljet ovat operatöörin merkintöjä. Keltainen väri on osittain mustelmaa, osittain värjäävää desinfiointiainetta, jolla leikkausalue on puhdistettu. |
Haavat ovat lähes parantuneet. Ainoastaan olkapään sivulla olevat haavat hieman kirvelevät kun niillä nojaa sopimattomasti tuolin selkänojaan.
6.3.2011
Toipumista
Neljäs päivä leikkauksesta, sunnuntai.
Oli suorastaan mukavaa herätä ensimmäisen, lähes kokonaan nukutun yön jälkeen. En joutunut yöllä kertaakaan heräämään kivun vuoksi saati sitten
Iltapäivän mittaan tilanne palautui lähes ennalleen. Kivut palasivat ja Panacod alkoi jälleen maistumaan.
Uutena "hankaluutena on tullut kyynärpään puutuminen. Pidin kättä hetken pois kantositeestä ja ojentelin kyynärpäätä suoraksi.
Iltaa kohti jälleen särky palasi, mutta nyt entistä lievempänä. Samalla ensimmäistä kertaa leikkaushaavat, etenkin ulkosyrjän kaksi "syvempää" jälkeä tuottivat kipua.
Viides päivä leikkauksesta, maanantai
Tänään päätin lähteä kotiin Nurmijärvelle Yö sujui jo melko yhteen putkeen ja kipulääkkeeksi riitti vain Panacod. Aamulla ei olkapää juurikaan ollut kipeä, joten otin vain Buranaa. Kävinn suihkussa ja vaihdoin haavateipit. Leikkaushaavat olivat edelleen siistit.
Autolla ajaminen ei ollut vaikeaa. Lähtiesä kokeilin, että saan hätätilanteessa myös oikean käden rattiin. Vasemmalla kädellä vaihteiden vaihtaminen oli ainoa hieman arveluttava tilanne, mutta kaikki meni hyvin.
Poikkesin myös työpaikalla hetken, mutta totesin että istuminen aiheuttaa olkapäähän rasituskipua ja toisaalta jostain syystä olo oli hyvin hikoiluttava
6. ljp, tiistai
Kotipäivä. Burana riittää kipulääkkeeksi, mutta yöksi otin vielä yhden Panacodin. Haavat paranemassa hyvää vauhtia, joten perjantaiksi voisin varata tikinpoiston.
Oli suorastaan mukavaa herätä ensimmäisen, lähes kokonaan nukutun yön jälkeen. En joutunut yöllä kertaakaan heräämään kivun vuoksi saati sitten
Iltapäivän mittaan tilanne palautui lähes ennalleen. Kivut palasivat ja Panacod alkoi jälleen maistumaan.
Uutena "hankaluutena on tullut kyynärpään puutuminen. Pidin kättä hetken pois kantositeestä ja ojentelin kyynärpäätä suoraksi.
Iltaa kohti jälleen särky palasi, mutta nyt entistä lievempänä. Samalla ensimmäistä kertaa leikkaushaavat, etenkin ulkosyrjän kaksi "syvempää" jälkeä tuottivat kipua.
Viides päivä leikkauksesta, maanantai
Tänään päätin lähteä kotiin Nurmijärvelle Yö sujui jo melko yhteen putkeen ja kipulääkkeeksi riitti vain Panacod. Aamulla ei olkapää juurikaan ollut kipeä, joten otin vain Buranaa. Kävinn suihkussa ja vaihdoin haavateipit. Leikkaushaavat olivat edelleen siistit.
Autolla ajaminen ei ollut vaikeaa. Lähtiesä kokeilin, että saan hätätilanteessa myös oikean käden rattiin. Vasemmalla kädellä vaihteiden vaihtaminen oli ainoa hieman arveluttava tilanne, mutta kaikki meni hyvin.
Poikkesin myös työpaikalla hetken, mutta totesin että istuminen aiheuttaa olkapäähän rasituskipua ja toisaalta jostain syystä olo oli hyvin hikoiluttava
6. ljp, tiistai
Kotipäivä. Burana riittää kipulääkkeeksi, mutta yöksi otin vielä yhden Panacodin. Haavat paranemassa hyvää vauhtia, joten perjantaiksi voisin varata tikinpoiston.
3.3.2011
1, pop / torstai. Tuska virkistää...
1. post-operatiivinen (leikkauksen jälkeinen) päivä
Ensimmäinen yö takana ja pitkä päivä edessä. Sain nukuttua puolen tunnin pätkiä ja pari kertaa kävin ottamassa lisää Panacodia. Olo oli hyvin kivulias enkä löytänyt missään vaiheessa hyvää asentoa kädelle. Sopivan lisämausteen kehnoon tunnelmaan toi alati lisääntyvä kurkun karheusm joka aiheutui todennäköisesti nielussani olleesta hengitysputkesta, LMA:sta. Leikkaushaavat eivät ollet vuotaneet, enkä kokenut niissä muutakaan ongelmaa.
Tästä tulisi kaikkein pahin päivä. Leikkauksen aikana olkaniveleen ja pistokanaviin oli annosteltu kipulääkettä, jonka vaikutus olisi nyt lakkaamassa. Päivän mittaan olkapään sisällä jäytävä kipu paheni. Otin kipulääkkeitä vuorokauden maksimimäärään asti (Buranaa 2400 mg ja Panacodia yhteensä 8 kpl (sisältää parasetamolia 4 g). Tiesin, että suuremmilla tulehduskipulääkemäärillä ei ole enää vaikutusta kipuun, mutta haittavaikutukset lisääntyvät.
Iltapäivällä olo alkoi olla jo sietämätön. En löytänyt kädelle sellaista asentoa, että kipua olisi saanut mitenkään helpottamaan. Vaihdoin tuon tuostakin kylmäpussia, joka antoi hetkeksi edes jotain helpotusta. Välillä piti sulkea silmät ja noitua ääneen. Välillä edes takaisin kävely toi pientä helpotusta. Epätoivo hiipi mieleen, ja päässä raksutti lääkelaskut ja opit leikkauksen jälkeisestä kivunhoidosta. Sen tiesin, että kipu tulee hoitaa niin että "sen kanssa pystyy olemaan", ja käsitin että nyt ei olla ihan riittävällä kivunhoidon tasolla.
Päätin soittaa sairaalan leikkausosastolle ja kysyä neuvoa. Onneksi paikalla sattui olemaan eilinen anestesialääkäri, joka neuvoi ottamaan mukaan saamiani Oxycontin-lääkkeitä kahdesti vuorokaudessa ja tarvittaessa lisäämään kerta-annosta, ainakin yöksi. Olin saanut lähtiessäni mukaan vain kuusi tablettia, joten ne eivät todennäköisesti riittäisi kovin pitkään. Sovimme, että sairaalalta olisi noudettavissa lisää lääkettä. Tiesin isäni työmatkan kulkevan sairaalan ohi, joten pyysin häntä töistä tullessaan noutamaan lääkkeet.
Oxycontinin lisäannos auttoi tunnin sisällä. Kuinka helpottavaa olikaan todeta, että jäljellä oli enää perusjomotus, joka ei enää vaatinut täyttä huomiota vaan pystyin keskittymään myös muuhun.
Illalla vuoteessa ei löytynyt sopivaa asentoa, ei tyynyillä tuettuna tai ilman. Päätin saman tien siirtyä sohvalle nukkumaan, puoli-istuvaan asentoon suuria tyynyjä selän takana. Leikatun olkapään tuin sohvan selkänojaan ja väliin sijoitin kylmäpussin. Näillä järjestelyistä huolimatta ei nukkuminen oikein onnistunut. Lepäsin kuitenkin silmät kiinni ja kuuntelin kännykän nappikuulokkeilla yöradiota. Jossain vaiheessa varmasti kävin unessakin, mutta aamulla oli suorastaan helpotus nousta aamupalalle aikaisin töihin lähtevän talonväen kanssa.
Ensimmäinen yö takana ja pitkä päivä edessä. Sain nukuttua puolen tunnin pätkiä ja pari kertaa kävin ottamassa lisää Panacodia. Olo oli hyvin kivulias enkä löytänyt missään vaiheessa hyvää asentoa kädelle. Sopivan lisämausteen kehnoon tunnelmaan toi alati lisääntyvä kurkun karheusm joka aiheutui todennäköisesti nielussani olleesta hengitysputkesta, LMA:sta. Leikkaushaavat eivät ollet vuotaneet, enkä kokenut niissä muutakaan ongelmaa.
Tästä tulisi kaikkein pahin päivä. Leikkauksen aikana olkaniveleen ja pistokanaviin oli annosteltu kipulääkettä, jonka vaikutus olisi nyt lakkaamassa. Päivän mittaan olkapään sisällä jäytävä kipu paheni. Otin kipulääkkeitä vuorokauden maksimimäärään asti (Buranaa 2400 mg ja Panacodia yhteensä 8 kpl (sisältää parasetamolia 4 g). Tiesin, että suuremmilla tulehduskipulääkemäärillä ei ole enää vaikutusta kipuun, mutta haittavaikutukset lisääntyvät.
Iltapäivällä olo alkoi olla jo sietämätön. En löytänyt kädelle sellaista asentoa, että kipua olisi saanut mitenkään helpottamaan. Vaihdoin tuon tuostakin kylmäpussia, joka antoi hetkeksi edes jotain helpotusta. Välillä piti sulkea silmät ja noitua ääneen. Välillä edes takaisin kävely toi pientä helpotusta. Epätoivo hiipi mieleen, ja päässä raksutti lääkelaskut ja opit leikkauksen jälkeisestä kivunhoidosta. Sen tiesin, että kipu tulee hoitaa niin että "sen kanssa pystyy olemaan", ja käsitin että nyt ei olla ihan riittävällä kivunhoidon tasolla.
Päätin soittaa sairaalan leikkausosastolle ja kysyä neuvoa. Onneksi paikalla sattui olemaan eilinen anestesialääkäri, joka neuvoi ottamaan mukaan saamiani Oxycontin-lääkkeitä kahdesti vuorokaudessa ja tarvittaessa lisäämään kerta-annosta, ainakin yöksi. Olin saanut lähtiessäni mukaan vain kuusi tablettia, joten ne eivät todennäköisesti riittäisi kovin pitkään. Sovimme, että sairaalalta olisi noudettavissa lisää lääkettä. Tiesin isäni työmatkan kulkevan sairaalan ohi, joten pyysin häntä töistä tullessaan noutamaan lääkkeet.
Oxycontinin lisäannos auttoi tunnin sisällä. Kuinka helpottavaa olikaan todeta, että jäljellä oli enää perusjomotus, joka ei enää vaatinut täyttä huomiota vaan pystyin keskittymään myös muuhun.
Illalla vuoteessa ei löytynyt sopivaa asentoa, ei tyynyillä tuettuna tai ilman. Päätin saman tien siirtyä sohvalle nukkumaan, puoli-istuvaan asentoon suuria tyynyjä selän takana. Leikatun olkapään tuin sohvan selkänojaan ja väliin sijoitin kylmäpussin. Näillä järjestelyistä huolimatta ei nukkuminen oikein onnistunut. Lepäsin kuitenkin silmät kiinni ja kuuntelin kännykän nappikuulokkeilla yöradiota. Jossain vaiheessa varmasti kävin unessakin, mutta aamulla oli suorastaan helpotus nousta aamupalalle aikaisin töihin lähtevän talonväen kanssa.
2.3.2011
Vihdoin pöydälle
Hetken odottelun jälkeen aulan ohi marssi lääkäriasuinen mies, jonka sairaalan internetsivuilla näkemäni kuvan perusteella tunnistin leikkaavaksi kirugikseni. "Oletko sä se olkapääpotilas..?" hän kysyi epävarmasti. Myönsin olevani, nousin jaloilleni ja kättelimme. "Tuu mukaan, mennään vielä tutkimaan se olkapää tonne tutkimushuoneeseen."
Tutkimushuoneessa kuorin aamutakin harteiltani ja avasin avopaidan niskanauhat. Samalla kun kirurgi silmäili päätteeltä potilaskertomukseni läpi, hän kysyi oireista ja olkapään aikaisemmasta vammahistoriasta. Hetken tietojärjestelmässä pengottuaan kirurgi sai näytölle magneettikuvan tulokset. Hän näytti minulle viipale kerrallaan missä vika piili. Oli mielenkiintoista katsoa omasta olkapäästä vaakatasossa otettuja leikkeitä. Vaikka kuva oli kaksivärinen, eri tiheyksiset kudokset erottuivat sävyinä ja hyvin nopeasti pääsin kärryille missä kohdassa oltiin menossa. Kuva kuvalta edettiin alas päin ja näin nyt konkreettisesti kuina etu- ja takalabrum olivat irti paikoiltaan lapaluussa. Kirurgi piti vammaa normaalia vaikeampana, koska yleensä vika on joko etu- tai takaosassa mutta harvoin molemmissa. (Nii-in, sen siitä sai kun jatkoin sitkeästi harjoittelua ja pelaamista vammautuneella olkapäällä aina pienen huilin jälkeen. Uusi vaurio syntyi helpommin kun edellinen vaurio vähensi huomattavasti nivelen tukevuutta).
Kirurgi otti merkkaustussin ja ojensi sen kohti vasenta olkapäätäni. "Laitetaan vielä jälki että leikataan varmasti oikea puoli." "No sitten laitetaan se rasti tänne toiseen olkapäähän", sanoin ja tarjosin oikeata olkapäätä merkittäväksi. "No mä jo ajattelin... kun sä näytit sillä vasemmalla kädellä..." Totta, näytin kivuliaat ja sijoiltaan menoa aiheuttavat liikkeet tietenkin terveellä kädellä. Sen verran huono se toinen olkapää jo oli.
Tutkimuksen jälkeen kirurgi saattoi minut takaisin odotusaulaan. Jatkoin uutisten selailua ilman merkkiäkään esilääkkeen aiheuttamasta euforiasta. No, ehkä perhosparvi oli hävinnyt vatsan seudulta ja olin valmis ottamaan vastaan mitä tuleman piti...
Likipitäen saman tien luokseni tuli anestesialääkäri. Keskustelimme tulevasta nuktuksesta ja olin hyvin kiinnostunut anestesialääkkeistä, joilla minut nukutettaisiin.
Ammatillisen taustani tultua osittain ilmi keskustelu siirtyi hyvin pian ensihoitoon ja yhteisiin tuttaviin siellä. Tuskin ehdimme asialliset asiat saamaan valmiiksi, kun hoitaja saapui luoksemme. "Sali on valmis. Eiköhän mennä".
Poikkesin vielä wc:ssä, ja kolmisin siirryimme viereiseen leikkaussaliin. Sali oli kooltaan melko pieni, mutta päiväkirurgisten operaatioiden toteutuspaikaksi varmasti riittävän tilava. Yritin silmäillä ympärilleni ja tutkiskella salissa olevia laitteita, mutta ilmeisesti esilääkityksen vaikutuksesta niistä ei enää jäänyt selvää muistikuvaa. Sen panin merkille, että anestesiaräkissä olevat valvontalaitteet ja hengityskone olivat uudempaa mallia kuin mihin itse olin aikanani tutustunut.
Luottavaisin mielin ja rentona (esilääkitys oli siis mitoitettu riittäväksi) kävin pitkälleni leikkauspöydälle. Pöydällä oli jo valmiina tyhjiöpatja, eräänlainen muovihelmillä täytetty patjamainen pussi, josta ilmaa pois imemällä saatiin muotoiltua vartalon myötäinen kaukalo. Leikkaukseni tapahtuisi kylkiasennossa, johon salin henkilökunta minut nukutuksen jäkeen mylläisi ja pönkittäisi.
Anestesialääkäri laittoi vasempaan kämmenselkääni kanyylin, ja laittoi saman tien hieman lääkettä ruiskustaan. "Oliko propoa vai..?" kysyin. Ilmeisesti oli, koska tunsin päässäni kevyen humahduksen ja ympäröivä äänimaailma ikään kuin kutistui hyvin ohueksi, sirinän sekaiseksi. Hoitaja asetti hengityskoneen maskin lähelle kasvojani, ja tunsin sieltä tulevan viileän, raikkaan hapen virtauksen, "Hengittele rauhallisesti, kohta alkaa uni tulla..." Kuinka monta kertaa olin itsekin nuo sanat lausunut potilaalle, joka hetken kuluttua nukahtaisi. Tiesin, että muutamia sekunteja myöhemmin tajuntani katoaisi, hoitaja painaisi maskin kasvoilleni ja aloittaisi hengittämään puolestani palkeella. "Hyviä unia...", kuulin vielä ja nukahdin.
Tutkimushuoneessa kuorin aamutakin harteiltani ja avasin avopaidan niskanauhat. Samalla kun kirurgi silmäili päätteeltä potilaskertomukseni läpi, hän kysyi oireista ja olkapään aikaisemmasta vammahistoriasta. Hetken tietojärjestelmässä pengottuaan kirurgi sai näytölle magneettikuvan tulokset. Hän näytti minulle viipale kerrallaan missä vika piili. Oli mielenkiintoista katsoa omasta olkapäästä vaakatasossa otettuja leikkeitä. Vaikka kuva oli kaksivärinen, eri tiheyksiset kudokset erottuivat sävyinä ja hyvin nopeasti pääsin kärryille missä kohdassa oltiin menossa. Kuva kuvalta edettiin alas päin ja näin nyt konkreettisesti kuina etu- ja takalabrum olivat irti paikoiltaan lapaluussa. Kirurgi piti vammaa normaalia vaikeampana, koska yleensä vika on joko etu- tai takaosassa mutta harvoin molemmissa. (Nii-in, sen siitä sai kun jatkoin sitkeästi harjoittelua ja pelaamista vammautuneella olkapäällä aina pienen huilin jälkeen. Uusi vaurio syntyi helpommin kun edellinen vaurio vähensi huomattavasti nivelen tukevuutta).
Kirurgi otti merkkaustussin ja ojensi sen kohti vasenta olkapäätäni. "Laitetaan vielä jälki että leikataan varmasti oikea puoli." "No sitten laitetaan se rasti tänne toiseen olkapäähän", sanoin ja tarjosin oikeata olkapäätä merkittäväksi. "No mä jo ajattelin... kun sä näytit sillä vasemmalla kädellä..." Totta, näytin kivuliaat ja sijoiltaan menoa aiheuttavat liikkeet tietenkin terveellä kädellä. Sen verran huono se toinen olkapää jo oli.
Tutkimuksen jälkeen kirurgi saattoi minut takaisin odotusaulaan. Jatkoin uutisten selailua ilman merkkiäkään esilääkkeen aiheuttamasta euforiasta. No, ehkä perhosparvi oli hävinnyt vatsan seudulta ja olin valmis ottamaan vastaan mitä tuleman piti...
Likipitäen saman tien luokseni tuli anestesialääkäri. Keskustelimme tulevasta nuktuksesta ja olin hyvin kiinnostunut anestesialääkkeistä, joilla minut nukutettaisiin.
<Varoitus! Science content>
Päiväkirurgiassa pyritään käyttämään lääkeaineita, jotka ovat riittävän tehokkaita asianomaiseen operaatioon, mutta metaboloitumiseltaan (= hajoaa elimistössä, yleensä pääosin maksassa, ei-vaikuttaviksi aineiksi) niin nopeita, että anestesiasta toipuminen tapahtuu anestesian lopettamisen jälkeen mahdollisimman pian.
Niin sanottuun kombinoituun anestesiaan kuuluu kolme osaa: Sedaatio (=varsinainen nukutus), anaelgesia (=kivun hoito) ja relaksaatio (=lihasjännityksen poistaminen)
Anestesiassani käytettäisiin propofolia unen aikaansaamiseen, remifentaniilia kivun poistamiseen ja nukutusvaihheessa kurare-tyyppistä lihasrelaksanttia, joka lamaisi lihaksistoni nukutuksen alkuvaiheessa ja mahdollistaisi hengitysputken helpomman asettamisen paikalleen.
Proporfoli annostellaan ensin isompana aloitusannoksena laskimoon, jolloin se tuo unen välittömästi (20-60 sek). Jatkossa sopivan syvää unta pidetään yllä annostelemalla propofolia jatkuvasti ruiskupumpun kautta laskimokanyyliin. Kun annostelu lopetetaan, potilas herää tavallisesti 5-10 minuutin sisällä.
Remifentaniili on opioidi, jolla on erittäin nopea ja lyhyt vaikutusaika. Lääkettä annostellaan sopivalla annosnopeudella laskimoon, niinikään ruiskupumppua käyttäen, ja kun lääkkeen annostelu lopetetaan sen vaikutus lakkaa minuuteissa. Leikkauksen yhteydessä potilaalle annetaan ennen remifentaniilin lopettamista pitempivaikutteista kipulääkettä.
Lihasrelaksantit estävät hermoimpulssin kulun lihakseen, ja käytännössä ne lamaavat kaikki poikkijuovaiset (luuranko-) lihakset, mukaan lukien hengityslihakset. Sileään, automaattisesti toimivaan lihaskudokseen eikä sydänlihaskudokseen relaksantit eivät vaikuta, joten sydän pumppaa ja esimerkiksi verisuonten sileään lihaksistoon perustuva säätelyjärjestelmä toimii. Lihasjänteyden poistaminen helpottaa kurkunpään tähystämistä. Suurissa rinta- tai vatsaontelon leikkauksissa potilas pidetään relaksoituna, jotta automaattisesti toimivat hengityslihakset eivät liikkuisi ja haittaisi leikkausta. Mikäli relaksaatiota tarvitaan vain nukutusvaiheessa, käytetään erittäin lyhytvaikutteisia relaksantteja.
</science content>
Ammatillisen taustani tultua osittain ilmi keskustelu siirtyi hyvin pian ensihoitoon ja yhteisiin tuttaviin siellä. Tuskin ehdimme asialliset asiat saamaan valmiiksi, kun hoitaja saapui luoksemme. "Sali on valmis. Eiköhän mennä".
Poikkesin vielä wc:ssä, ja kolmisin siirryimme viereiseen leikkaussaliin. Sali oli kooltaan melko pieni, mutta päiväkirurgisten operaatioiden toteutuspaikaksi varmasti riittävän tilava. Yritin silmäillä ympärilleni ja tutkiskella salissa olevia laitteita, mutta ilmeisesti esilääkityksen vaikutuksesta niistä ei enää jäänyt selvää muistikuvaa. Sen panin merkille, että anestesiaräkissä olevat valvontalaitteet ja hengityskone olivat uudempaa mallia kuin mihin itse olin aikanani tutustunut.
Luottavaisin mielin ja rentona (esilääkitys oli siis mitoitettu riittäväksi) kävin pitkälleni leikkauspöydälle. Pöydällä oli jo valmiina tyhjiöpatja, eräänlainen muovihelmillä täytetty patjamainen pussi, josta ilmaa pois imemällä saatiin muotoiltua vartalon myötäinen kaukalo. Leikkaukseni tapahtuisi kylkiasennossa, johon salin henkilökunta minut nukutuksen jäkeen mylläisi ja pönkittäisi.
Anestesialääkäri laittoi vasempaan kämmenselkääni kanyylin, ja laittoi saman tien hieman lääkettä ruiskustaan. "Oliko propoa vai..?" kysyin. Ilmeisesti oli, koska tunsin päässäni kevyen humahduksen ja ympäröivä äänimaailma ikään kuin kutistui hyvin ohueksi, sirinän sekaiseksi. Hoitaja asetti hengityskoneen maskin lähelle kasvojani, ja tunsin sieltä tulevan viileän, raikkaan hapen virtauksen, "Hengittele rauhallisesti, kohta alkaa uni tulla..." Kuinka monta kertaa olin itsekin nuo sanat lausunut potilaalle, joka hetken kuluttua nukahtaisi. Tiesin, että muutamia sekunteja myöhemmin tajuntani katoaisi, hoitaja painaisi maskin kasvoilleni ja aloittaisi hengittämään puolestani palkeella. "Hyviä unia...", kuulin vielä ja nukahdin.
Leikkausosastolle 09:30
Tähän kirjoitan kokemuksiani leikkauspäivältä kunhan löydän sopivan tavan kirjoittaa. Tällä hetkellä kirjoitan kännykän 4x3 -näppäimistöllä vasemman käden peukalolla, joten kovin laajoja selontekoja en vielä julkaise.
Päivitys: Nyt pääsen kirjailemaan asioita jo täyspitkältä näppäimistöltä, mutta kirjoittaminen on edelleen hieman hankalaa. Niinpä täydennän blogia pätkissä ja koetan saada aikataulun kiinni jossain vaiheessa.
Päivitys: Nyt pääsen kirjailemaan asioita jo täyspitkältä näppäimistöltä, mutta kirjoittaminen on edelleen hieman hankalaa. Niinpä täydennän blogia pätkissä ja koetan saada aikataulun kiinni jossain vaiheessa.
Leikkauspäivä, kesikiviikko
Nukuin leikkausta edeltävän yön ihan hyvin. Aamusuihkun jälkeen matkustin taksilla sairaala Dextraan. Olin varannut matkaan pientä aikavaraa, joten minulle jäi puoli tuntia ylimääräistä aikaa kierrellä Munkan ostarilla "vanhoja paikkoja" katsastamassa. Eipä juuri mikään ollut ennallaan, jopa liukumäkikin mistä laskettiin lapsena alakertaan oli purettu.
Leikkausosastolla vastaanotto oli hyvin asiallinen ja ystävällinen. Sain jättää ulkojalkineeni heti oven vieressä olevaan lokerikkoon ja hoitaja kysyi kengännumeroani. Pian sain - hämmästyksekseni - oikean kokoiset aamutossut, joilla jatkoin hoitajan perässä jonkinlaiseen odotusaulaan.
Riisuin vaatteni ja asettelin ne pukutilassa olevan tyhjän vaatekaapin henkareille. Tässä vaiheessa jo mietin, että miten ja missä järjestyksessä saisin ne puhettua takaisin päälleni yhdellä kädellä, mahdollisesti kivuliaana ja lääkkeiden huumaamana. Puin ylleni sairaalan alushousut (erittäin miehekkät, valkoista puuvillakangasta olevat puolireiteen ulottuvat "mummopöksyt"), putkisukat, sinisen avopaidan ja aamutakin. Avopaidan ja aamutakin kohdalla tuli vastaan se, minkä olin aamutossujen kohdalla onnellisesti sivuttanut; sopivan kokoisia vaatteita on vaikea saada mistään. Avopaita vielä menetteli, kun se kuitenkin peitti edestä staregiset paikkani hihojen ylettyessä vain hieman kyynärtaipeen alapuolelle. Sen sijaan aamutakki oli paria numeroa pienemmälle henkilölle tarkoitettu; hihat ylettyivät kyynärvarren paksuimmalle kohdalle ja helma juuri ja juuri peitti kalsarinlahkeet. No, eipähän aamutakin kanssa tarvitse kuljeskella kovin laajalla alueella, ajattelin, ja siirryin odotusaulan penkille istuskelemaan.
Luonani poikkesi sairaanhoitaja, joka toi lääkekupin pohjalla neljä tablettia ja muovimukillisen vettä. "Ota nää ensin, niin mitataan sitten verenpaineet". Nielaisin pillerit ja huuhdoin niihin vesikulauksella lisää vauhtia. Olin siis saanut esilääkityksen, muistaakseni Oxynormia, joka on morfiiniin rinnastettava opiaatti ja parasetamolia, joka on tulehduskipulääke.
<Varoitus! Science content>
Esilääkityksen tarkoituksena on "valmistella" potilas leikkaukseen. Aiotusta operaatiosta, anestesiamuodosta ja nukutuslääkäristä riippuu, mitä esilääkkeeksi määrätään. Yleensä lääkitykseen kuuluu anksiolyytti, tarkalleen suomennettuna ahdistusta vähentävä lääke. Lääke rauhoittaa operaatiota jännittävää potilasta, vähentää stressihoromonien (=adrenaliini, noradrenaliini) eritystä ja siten rauhoittaa myös jännitykseen liittyviä fysiologisia reaktioita (tykytys, verenpaineen nousu jne.). Anksiolyyttinä käytetään tarvallisesti bentsodiatsepiiniryhmän lääkkeitä tai opioideja. Anksiolyytin sanotaan myös helpottavan anestesian aloitusta ja vähentävän varsinaisten anestesialääkkeiden tarvetta.
Tulehduskipulääke vähentää itse anestesian aikana ja operaation jälkeen tarvittavien opioidikipulääkkeiden määrää. Lääkkeen tulehdusta lieventävä vaikutus lieventää elimistön tulehdusreaktiota leikkausalueella. (Tulehdus on elimistön vaste kudostuhoon. Suomen kielessä tulehduksella tarkoitetaan sekä mikrobien aiheuttamaa, esim. haavan tulehdusta että elimistön reaktiota esim. veitsen viiltoon. Molemmissa tapauksissa reaktion fysiologia on samankaltainen).
Ainakin aikaisemmin esilääkitykseen kuului myös antikolinergi, yleesä atropiini. Antikolinergi vähentää parasympaattisen hermoston välittämiä ruumiintoimintoja, joista tässä merkityksekkäimmät ovat limaneritys ja maha-suolikanavan toiminta. Myös opiaateilla on antikolinergisia vaikutuksia.
</science content>Hoitaja kävi kanssani vielä läpi mukana tuomani esitietokaavakkeen, tarkisti säännölliset lääkitykset ja aikaisemmat anestesiat. Lopuksi hän mitasi verenpaineen automaattimittarilla. Tulos oli huimat 165/110 ja syke huiteli 80 kieppeillä. Kotiseurannassa verenpaineeni on lääkityksen ansiosta hyvin lähellä oppikirja-arvoja, joten näinkin korkea arvo meni tilanteen ja olosuhteiden piikkiin, "valkotakkihypertonia". Jäin aulaan istuskelemaan ja odottamaan esilääkkeiden vaikutusta. Sikäli erikoista, että aikaisempiin leikkauksiin valmistautuessa esilääkkeen nielaisemisen jälkeen oli vuoteesta nousu ehdottomasti kielletty. Edellisellä kerralla hoitaja ei ollut päästää minua yksin wc-käynnille, vaikka olin n. ½ minuuttia aikaisemmin vasta nielaissut läkkeen... Nyt istuskelin kaikessa rauhassa ja selailin kännykästä viimeisimpiä uutisotsikoita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)